Vihdoinkin kesälomalla!

Olen vihdoinkin kesälomalla! Loma tulee joka vuosi yhtä yllättäen. Vastahan hetki sitten tarvoin lähes umpihangessa pimeässä töihin, sytytin valot pimeään luokkahuoneeseen ja yritin herätellä ja motivoida unisia oppilaitani opiskelun iloon. Nyt kun katson ulos ikkunasta näen luonnon täyden kesän hehkussa: puutarha on pian kukkaloistossaan, mies leikkaa nurmikkoa ja omenapuut kukkivat enää hetken. Suvivirren sanat korvissani ihmettelen kesää ja tunnen haikeutta: minun vuoteni on tällä erää lopussa. Vuosi ei lopu 31. joulukuuta vaan 1. kesäkuuta. Jään pitkälle kesälomalle, jota jatkan puolen vuoden vuorotteluvapaalla. Edessä on kunnon irtiotto työstä ja sen herättää minussa sekä iloa että kaipuuta. Joka vuosi oppilaista luopuminen riipaisee. Yli kuusikymmentä peruskoulunsa päättänyttä lennähtää käsieni kautta omien siipiensä kannateltaviksi.
 

Mitä Villa Roseen kuuluu? Siellä eletään myös kesäkuun alkua. Sofia on tottunut jo Sarah-vauvan hoitoon ja päivät kulkevat omalla painollaan arkisissa askareissa. Vain Tamaralla on suunnitelmia, joista kukaan muu ei vielä tiedä, mutta ilmassa on jo aavistelua ja jännitystä. Tamara lähtee usein aikaisin aamulla kävelylle ja palaa vasta lounaalle. Hänen ajatuksensa työstävät jotain, joka saa hänet mietteliääksi. Tamara nähdään usein istumassa uudessa nojatuolissaan, joka on vain hänen. Edes Spot-koira, Tamaran lellikki, ei saa siihen mennä, saati nostaa kuonoaan tuolin käsinojalle. Tamaran katse on suuntautunut jonnekin kauas, muualle.

Eräänä iltapäivänä Rolfin tullessa töistä kotiin väsyneenä ja kuumissaan hän näkee Villa Rosen vieressä olevan kiinteistön ikkunassa kyltin: "MYYTY". Hän astuu sisälle Villa Roseen ja tervehtii keittiössä hyörivää Elleniä. Hän kävelee Sofian luokse, joka leikkii olohuoneen matolla Sarahin kanssa. Spot loikoilee heidän jaloissaan ja päästää iloisen haukahduksen nähdessään isäntänsä. "Viereinen kiinteistö on sitten myyty. Kauanhan se olikin myynnissä, talvesta asti." Sofia nostaa katseensa vauvasta ja hymyilee miehelleen. Kaikki katsahtavat Tamaraan, joka on havahtunut ajatuksistaan nojatuolissaan. "Minä ostin sen", Tamara sanoo itsevarmalla äänellä. "Perustan siihen kahvilan."