Syksyn uusia tuulia

Sofia on palannut tuberkuloosisairaalasta kotiin ja elämä hapuilee eteenpäin Villa Rosessa kuin hidastetussa filmissä. Rolf keskittyy nyt täysin vaimonsa hoivaamiseen ja on jättänyt liiketoimien hoitamisen hetkeksi kokonaan Johnille. Hän tekee Sofian kanssa lyhyitä kävelyjä läheiseen puistoon, jossa he viettävät pitkiä hetkiä puistonpenkillä istuen käpertyineinä paksuun villahuopaan. Syyssateet ovat väistyneet ja antaneet tilaa kirpeille ja kauniille ilmoille. Sofian voimat ovat vielä heikot, mutta jokapäiväiset kävelyretket piristävät häntä. Usein he ottavat Sarahin mukaansa ja tyttö nauttii silminnähden puista putoilevien lehtien katselusta. Myös lintujen ja ohikulkevien ihmisten katselu on ajanvietettä, josta utelias lapsi pitää.

Tamaralla ja Julialla on myös riittänyt tekemistä omilla tahoillaan. Julian vaatekaupan kunnostaminen on vihdoin alkanut ja ennen likaista työtä pelännyt nuori nainen on nyt ottanut ohjat omiin käsiinsä ja auttaa tapetointipuuhiin palkattuja miehiä arkimekon helmat tapettiliisteristä tahraisina. Hän haluaa, että liike valmistuisi mahdollisimman pian, jotta hän pääsisi toteuttamaan unelmiaan naistenvaateliikkeen pitäjänä. Haasteet eivät häntä pelota, vaan päinvastoin hän tuntee tarvetta näyttää, että pärjää nyt omillaan. Päivän kiireet remonttipölyn keskellä ovat saaneet Julian ajatukset pois Rolfista ja hän on onnellinen siitä, että Sofia on palannut kotiin. Nyt Julia keskittyisi ainoastaan itseensä ja unohtaisi edellisten viikkojen murheet ja mielenheilahtelut.

Tamaralla on riittänyt Cafe Teapotin kanssa töitä aina kahvilan avajaisaamusta asti. Juliasta on ollut hänelle apua päivän askareissa, mutta tämän aloitettua vaatekaupan kunnostamisen on Tamaralla ollut kädet täynnä työtä. Hän onkin päättänyt hakea kahvilaansa reipasta apulaista hoitamaan pöytien pyyhkimisiä ja tarjoilua. Itse hän keskittyisi leivonnaisten valmistamiseen ja tilausten hoitamiseen. Tamara on kiinnittänyt kahvilan oveen lapun "Haetaan reipasta tyttöä apulaiseksi kahvilanpitäjälle".

Tamara on vaipunut ajatuksiinsa ja miettii tummat kulmat rypyssä nuorempaa tytärtään. Mikä tähän oli mennyt suudellessaan siskonsa miestä? Eikö riittänyt, että perheessä oli jo murhetta Sofian sairastumisesta? Tamara ei kuule oven kolahdusta, vaan hätkähtää nähdessään edessään nuoren vaalean naisen. Tämä sormeilee hermostuneena raidallisen mekkonsa helmaa, mutta jännittyneisyydestä huolimatta tytön ryhti on suora ja katse valpas. Tamara ei voi olla kiinnittämättä huomiota tytön silmiinpistävään hoikkuuteen ja vaatteiden nuhruisuuteen. Mekko on selvästi naisen parhaimpia, mutta sen pitsisomisteet repsottavat ja niiden alkuaan valkoinen väri on ajan kellastama.

"Olen kiinnostunut apulaisen paikasta", tyttö sanoo varmalla äänellä ja suoristaa selkäänsä. "Nimeni on Lisa Gilmor." Tamara laskee kädestään tiskirätin, jota oli unohtunut ajatuksissaan hypistelemään. Tyttö seisoo edelleen vakaana ja leuka aavistuksen eteen päin ojennettuna. "Oletko työskennellyt ennen kahvilassa?" Tamara kysyy. "Olen, mutta siitä on aikaa jo useita vuosia. Minulla on kaksi lasta ja mieheni kuoleman jälkeen..." tyttö keskeyttää puheensa ja huokaisee. "Olen ollut kotona lasten kanssa. Tarvitsisin kipeästi tämän paikan." Lisa on laskenut katseensa ruskeiden nahkasaappaidensa kärkiin mutta nostaa taas katseensa Tamaraan. Hänen siniset silmänsä katsovat suoraan Tamaraan. "Saat paikan", Tamara sanoo ja hänen ylitseen pyyhkäisee myötätunnon aalto. Lisa on joutunut elämässään selvästi koville ja nuoren lesken osa ei ole helppo. Tytössä on jotain, josta Tamara pitää. Sisukkuutta, päättäväisyyttä mutta myös nöyryyttä. Tamara ojentaa kätensä Lisalle ja tämä tarttuu siihen. Käsi on viileä ja hento, mutta puristus luja.

Hämmennystä ja nukentekoa

Sofia on ollut jo pari viikkoa toipumassa tuberkuloosista vuoriston happirikkaassa ilmastossa ja elämä Villa Rosessa tuntuu pysähtyneen Sofian kotiinpaluun odottamiseen. William on soitellut kuulumisia vuoristosairaalasta ja kertonut, että Sofian vointi on päivä päivältä parempi mutta että hän on vielä liian heikossa kunnossa matkustaakseen pitkän kotimatkan. William on kuitenkin sitä mieltä, että ajan kanssa Sofia toipuisi ennalleen, eikä tuberkuloosi jättäisi häneen kenties mitään muuta merkkiä kuin alttiuden hengästyä helposti. Yleinen kehotus pysyä sisätiloissa on poistunut ja ihmiset ovat aloittaneet varovaisesti normaalielämän monen viikon hiljaiselon jälkeen.

Rolfille viikot ovat olleet raskaita, eikä töiden teosta ole tahtonut tulla mitään. John on ymmärtänyt tilanteen ja ottanut valtaosan liiketoimista hoidettavakseen. Toisinaan Rolf onkin vain istuskellut Cafe Teapotissa teekuppiaan hämmentäen, mikä on saanut Tamaran jo huolestumaan. "Rolf, onko tässä muutakin, kuin Sofian sairastuminen...?" kysäisee Tamara eräänä päivänä Rolfilta, kun tämä taas istuu kahvilan nurkkapöydässä kaukaisuuteen tuijottaen. Rolf nostaa katseensa Tamaraan ja huokaisee. "Ei tässä mitään...En vain saa ajatuksiani irti Sofiasta ja tämä erossaolo tuntuu kovin pitkältä ajalta. Sarahkin ikävöi äitiään. Yöt ovat olleet katkonaisia."

Kahvilan ovikello kilahtaa ja Julia astuu sisään. Hän huomaa Rolfin ja hänen kepeät askeleensa hidastuvat. Tamara kurtistaa huomaamattomasti kulmiaan ja katselee tiskin takaa näiden kahden toisiaan vältteleviä olemuksia. "Mitäköhän...?" Tamara ajattelee ja pudistelee päätään. Julian kasvoille on noussut puna ja Rolfille pienesti nyökäten hän kävelee äitinsä luokse kysymään, voisiko auttaa häntä tänään. "Ainahan apu kelpaa", Tamara naurahtaa ja ojentaa tyttärelleen pölyhuiskan. "Aloita pöydistä ja sitten voit alkaa tehdä lihapiirasta. Se maistuu asiakkaille tällaisena kylmänä syyspäivänä." Rolf nousee lähteäkseen ja kävellessään Julian ohi hän painaa katseensa alas. Silmäkulmastaan hän ehtii huomata Julian hämmentyneen katseen.



Illalla Rolf yrittää syventyä liiketoimiinsa, mutta hänen ajatuksensa karkailevat jatkuvasti Juliaan. "Pitikin antaa sen tapahtua", hän pohtii ja tuntee omantunnon pistoksen lähes ruumiillisena kipuna. Hän ajattelee Sofiaa kaukana jossakin, sairaana, yksin ja kenties peloissaan. Kun Sofia palaisi kotiin, hän vähentäisi töitään ja antaisi aikaansa enemmän tälle ja Sarahille. Rolf on niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomaa Juliaa, joka on yhtäkkiä ilmaantunut ovensuuhun. Julian hengitys kulkee kiivaana ja hänen poskensa hehkuvat. Rolf ei voi olla ajattelematta, että Julia on kaunis seistessään siinä hengästyneenä, odottavana ja ilmiselvästi jännittyneenä. "Rolf, meidän täytyy puhua", Julia aloittaa ja jatkaa:" Olen kertonut äidille, mitä on tapahtunut. Minun oli pakko. Hän arvasi, että jotain on pielessä." "Mitä Tamara...", Rolf aloittaa ja ajatuskin siitä, että Tamara tietää heidän suudelmastaan, kauhistuttaa häntä. "Ei hän sanonut oikein mitään, huokaili vain", Julia sanoo. "Mutta minä en voi enää asua Villa Rosessa, muutan äidin luokse. En voi kohdata Sofian katsetta, kun hän palaa kotiin." "Ymmärrän", Rolf sanoo ja tuntee helpotusta. Hänkään ei voisi elää näin. "Äidin luona on toki vähän tilaa, mutta vaatekauppani rakentaminen on juuri aloitettu ja olen siinä mukana mahdollisimman paljon. Haluan aloittaa liikkeen pitämisen mahdollisimman pian. Pukuja, kenkiä ja asusteita on jo tilattu, kaikki on valmiina, kunhan tilat vain saadaan valmiiksi. Minulla on liikkeen yhteydessä pieni huone itselleni, jossa voin asua." Julia on puhunut pitkään ja vetää nyt henkeä. Hänen rintansa kohoilee ja hiussuortuvat, jotka vielä hetki sitten olivat soljilla nostettuina ylös otsalta, ovat nyt valahtaneet hänen kasvoilleen. Hetken mielijohteesta Rolf nostaa kätensä ja hipaisee suortuvat sivuun Julian kasvoilta. Hänen sormiensa kevyt kosketus jaa Julian säpsähtämään. "Anteeksi...", Rolf sopertaa. Julia kohauttaa harteitaan ja kääntyy ovelle. "Sofian takia...", hän sanoo, mutta ei jatka lausettaan loppuun. Hänen lähdettyään Rolf tuijottaa työpapereitaan ja soimaa itseään harkitsemattomasta käytöksestään.

Nyt vuorotteluvapaalla ollessani minulla on ollut aikaa tehdä ja kokeilla uusia kiinnostavia asioita, kuten aikuisbalettia ja nukentekoa. Jälkimmäinen on ollut koukuttavaa ja hauskaa, edellinen ei niin hauskaa huomatessani, että jalkani eivät vain kestä baletin vaativia liikkeitä ja niveliä rasittavia hyppyjä. Nukenteko lähti liikkeelle ihastuksesta toisten nukkekotiharrastajien taitoihin. Päätin, että haluan myös kokeilla nuken tekemistä, tuli mitä tuli. Kärsimättömyyteni tuntien pelkäsi, että kaikki tyssäisi alkuunsa. Ajatus minikokoisten kasvojen tekemisestä hirvitti, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna kasvot eivät olleet vaikein osuus. Vaikeinta oli hiusten kiinnittäminen ja puvun ompeleminen nuken päälle. Ehkä tämä olisi ollut helpompaa, jos olisin tehnyt irrallisen puvun ja sitten ommellut sen nuken päälle, mutta ei. Otin vain palan kangasta ja harsimalla ja liimaamalla sovitin sen nuken päälle. Muutamia asiota (kuten juuri puvun tekeminen) tekisin nyt toisin, mutta näin ensimmäiseksi yritykseksi olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen. Nukke näyttää ihmiseltä, naiselta ja jopa hieman viktoriaaniseen aikakauteen kuuluvaltakin. Minulla on jo mielessä rooli tälle neidolle Villa Rosessa, mutta sen paljastamisen aika ei ole vielä... ;)