tiistai 17. helmikuuta 2015

Ruben yllättää

Julialla on kiire. Ompelimo Petit Paris'n yläkerrassa on vielä pahasti keskeneräinen, mutta hänen on pakko alkaa tehdä siellä töitä, sillä alakerran vaatekaupan tilat eivät riitä, eikä ole mukava surruutella ompelukoneella asiakkaiden sovittaessa vieressä hattuja tai kenkiä. Beth ei myöskään pysty keskittymään asiakkaiden palvelemiseen tai tilausten hoitamiseen Julian joko ommellessa - vanha ompelukone pitää kauhustuttavan kovaa ääntä - tai kuljettaessa valtavia kangaspakkoja edes takaisin. Naiset ovat tuon tuosta tiuskineet toisilleen ja kun Julia lopulta ehdotti, että siirtyisi muutamaksi päiväksi kokonaan yläkertaan, oli Bethin ilme helpottunut.

Mutta kauaa ei Julia saanut ommella rauhassa. Tummanvihreä tafti oli viheliäistä ommeltavaa ja Julia sadatteli puoliääneen kankaan luiskahdellessa jatkuvasti hänen käsistään tai ompelulangan katkeillessa kesken kaiken. Kerran hän tökkäsi sormensa kipeästi neulaan pujottaessaan lankaa neulansilmään. Ja juuri silloin kilahti ulko-oven kello. Julia nousi ompeluksensa ääreltä etusormeaan imien nähdäkseen parahiksi Rubenin tulevan sisään ovesta kantaen kainalossaan keskeneräistä maalausta.

"Ruben, mitä sinä...?" hän sopersi sormi yhä suussaan. Helakanpunainen veri pisaroi yhä etusormen kärjestä hänen puristaessaan sitä peukalon ja keskisormen väliin. Julia nuolaisi vielä sormeaan ja tunsi metallisen maun suussaan. Hän tarttui Rubenin ojentamaan ryppyiseen nenäliinaan ja kiepautti sormensa käärön sisälle.

"Voisinko... saisinko..." Ruben aloitti, mutta keskeytti lauseensa. Julia katsoi häntä kysyvästi ja silitti mekkonsa rypistyneitä helmoja. Hän tiesi näyttävänsä arkiselta beigenvärisessä puuvillamekossaan, mutta eipä näyttänyt Rubenkaan olevan parhaimmillaan. Hänen hiuksensa repsottivat ja ruskean puvun takissa oli maalitahroja.

"Tarvitsisin vuokratilaa maalauksilleni", Ruben sai sanottua. "Vuokrasuhteeni herra Davidsonin gallerian yhteydessä päättyi, enkä tiedä, minne saisin tauluni näytteille. Olen juuri viimeistelemässä tätä veneaiheista taulua", Ruben viittasi kainalossaan olevaan kehystämättömään taluun, "ja Kalastajatkin pitäisi saada seuraavaan näyttelyyn." Ruben piti pienen tauon ja jatkoi: "Voisitko vuokrata osan tästä ompelimosta minulle taidegalleriaksi? Maksan vuokrani ajoissa, voit luottaa minuun."

Julia ei tiennyt mitä sanoa. Hän katseli ompelimoa ja mietti, miten se ikinä soveltuisi taidegalleriaksi ja riitäisikö tila heille molemmille. " Minun täytyy jutella Bethin kanssa. Palataan huomenna asiaan."

"Kiitos", Ruben sanoi ja puristi Juliaa olkapäästä pitkillä ja hoikilla sormillaan. Hänen kätensä tuoksuivat tärpätiltä, mutta Julia sävähti silti kosketusta. Hän katseli kiharahiuksisen miehen perään ja jännitti, mitä huominen toisi tullessaan.


Seuraavana aamuna Ruben toi ompelimoon valmiit ja keskeneräiset työnsä ja maalaustelineensä. Julia ja Beth olivat raivanneet ompelimon toisen puolen tyhjäksi galleriaa varten. Rubenin ripustettua muutaman taulun seinälle alkoi tila jo näyttää hitusen taidenäyttelytilalta. Julia ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, mitä tästä kaikesta vielä seuraisi. Kuinka hän nyt pystyisi keskittymään töihinsä tuon kummallisen miehen ollessa hänen kanssaan päivittäin tässä samassa huoneessa? Asia ei tuntunut kuitenkaan huolettavan Rubenia, joka vihellellen järjesteli maalaustarvikkeitaan paikoilleen Bethin hyöriessä ympärillä. Julia istuutui takaisin ompelukoneen äärelle, mutta puvun laskosten ompelu eteni hitaasti. Silmäkulmastaan hän näki Rubenin katselevan häntä välillä, ja hymy karehti miehen suupielissä.